Toissapäivä valkeni kauniina ja aurinkoisena. Koska olin ihan jossain ihme unen ja hämärän rajamailla viikon lomareissun jälkeen niin aattelin sitten tehä pitkän metsälenkin Sirun ja Mintun kanssa. Pakattiin namia, eväitä ym. mukaan ja suunnistettiin metsään. Siru ja Minttu olivat taas virtaa täynnä kun eivät olleet päässeet mun kanssani pitkään aikaan lenkille.
Tarkoitus oli samalla poimia sieniä, mutta joku oli jo ehtinyt ennen mua eikä metsässä näkynyt sienen sientä, joten sitten vaan kuljeskeltiin.
Päätin lähteä tuonne jonkin matkan päässä olevalle joelle...tai purohan se tähän aikaan vuodesta oikeastaan on.
Mintun kanssa en ole vielä uskaltautunut sinne, joki on kesällä aika syvä ja siinä on pari koskea ja sinne on aika hankala polku koska se on ihan luonnontilassa olevaa metsää jossa kaatuneet puut ovat juuri siinä minne ne on kaatuneet. Aika vaikeakulkuista maastoa.
Päätin että nyt on Mintun aika tutustua myös tähän meidän vakipolkuun jossa en kuitenkaan koskaan kevätkesällä käy, koska siellä pesii tuhansia lintuja. Polku on mukava syksymmällä ja talvella koska se on vain harvan koiranulkoiluttajan käytössä, harva paikkakuntalainenkaan edes tietää sen olemassaolosta.
Jopa Anne joka on kulkenut näitä maisemia koko ikänsä koirien kanssa, oli ihan tietämätön koko paikasta. Joten suunnistettiin sitten sinne. Polku oli tosi hankala koska puita oli kaatunut pitkin ja poikin polkua, paikka on luonnonsuojelualuetta jota ei raivata lintujen ja kaikenlaisten ötököiden pesimäpaikkojen takia.
Yleensä myös koiraihmiset kunnioittaa paikkaa keväisin eivätkä mene sinne silloin kun linnut pesivät. Me hypittiin puunrunkojen yli ja Minttu sai tutustua miltä tuntuu jos hyppää liian matalalta ja rämähtää mahalleen rungon päälle....pikkasen tuntui sattuvan mahan alle, mutta mitään jälkeä ei tullut eikä Minttu edes vinkaissut. Nuoli kuitenkin hetken aikaa kipeää paikkaa.
Seuraavan puun yli jo hypättiinkin sitten ihan reilusti eikä vaan laiskasti "kunhan nyt yli pääsen" meiningillä - koirat oppii nopeasti.
Minttu alkaa olemaan Sirun korkuinen mutta ronskimpi rakenteeltaan. Siru on pieni ja hentoinen ja Minttu on tuollainen tankkimainen paksujalkainen ja paksuhäntäinen ja muutenkin paljon rotevamman näköinen kuin Siru. Tuskin niillä enää kovin paljon painoeroa on, Siru painaa 16 - 17 kiloa. Minttua en ole nyt punninnut vähään aikaan kun toi meidän vaaka näyttää mitä sattuu.
Harjoiteltiin matkalla myös noita toko-juttuja. Luoksetulo onkin ihan hallussa, siinä ei ole koko aikana ollut ongelmaa. Minttu tuli jo alle 12 viikkoisena käskystä luokse. Seuraaminen on tuolla metsäpoluilla erilaista kun tokossa. Riittää kun Minttu seuraa vieressä, sen ei tarvitse olla jalassa kiinni.
Nyt saatiin myös opetella miten kohdata kiukkuinen ihminen. Koska koirat on mulla aina vapaana niin käsken ne viereeni heti kun näen jonkun tulevan vastaan. Papparainen kävelysauvojen kanssa näkyi tulevan kaukana ja niinpä käskin Sirun ja Mintun eteeni istumaan ja me siirryttiin todella kauas polun taakse odottamaan.
Mulla oli namia koska opetan Minttua siihen että sen on oltava paikallaan tuli vastaan sitten kuka hyvänsä millä vehkeellä hyvänsä, nyt ollaat totuttu jo polkupyöräänkin mikä oli Mintulle suuri ihmetyksen aihe pitkän aikaa.. Molemmat koirat istuivat edessäni ja katselivat mua eivätkä vilkaiseetkaan tulijaa.
Papparainen pysähtyi ja kysyi että enkö tiedä että koirien pitää olla kiinni. Vastasin että kyllä tiedän.
No hän jatkoi että miksi sitten koirat ovat irti. Sanoin kouluttavani nuorempaa ja kerroin että vanhempi on erittäin hyvin koulutettu ex-pelastuskoira joka tottelee silloin kun käsken.
En viitsinyt alkaa siinä selittämään että sairauteni takia mulla on erivapaus pitää hyvin koulutettuja koiria vapaana, sen luvan olen saanut koska käteni pitää päästä liikkumaan kävellessä, muuten olen hyvin nopeasti petin pohjilla parantumattoman pahan niskavaivani vuoksi. Se on kuitenkin mun oma asiani enkä ala sitä selittämään tuntemattomalle vastaantulijalle.
Sitten papparainen kysyi että koska en näköjään muutenkaan kunnioita lakia niin en kai maksa myöskään koiraveroa koiristani - johon vastasin että en maksakaan....en taaskaan viitsinyt alkaa selittämään syytä miksi en maksa.
Papparainen piti kovaa mutinaa ja rutinaa siitä kuinka holtittomia koiranomistajia paikkakunnalla liikkuu...hmmm...olin TODELLA YLPEÄ Sirusta ja varsinkin nuoresta Mintusta jotka eivät kertaakaan koko sananvaihdon aikana vilkaiseetkaan kovalla äänellä rutisevaa papparaista.
Nyt uskon että olen saavuttanut ekan virstanpylvään Mintun koulutuksessa vaikka itse TOKO onkin mulle todella vaikeaa. Papparainen teki tietämättään mulle todella ison palveluksen koska näin että olen saanut koulutuksella aikaan ihan mahtavan upean koiran...Tietenkin Mintun perintötekijät ja hyvä emo+kasvattajasuhde on myös suuren plussana mukana asiassa, mutta olin todella ylpeä Mintusta. ...ööhh...ja siinä samalla myös vähän itsestäni 
Siru nää asiat on osannutkin, mutta tietenkin olen ylpeä myös siitä. Nyt uskon että pysyn menemään Mintun kanssa myös pidemmälle jos vaan itse haluan, Minttu pitää kovasti TOKOsta ja vaikka viimekertaisen jälkeen jo ajattelin että mistään ei tule mitään, niin saimpa hyvää luottamusta tulevaan tästä kiukkuiselta papparaiselta - Kiitos hänelle siitä.
Anne on ehdotellut että mun kannattais mennä heidän TOKO treenien lisäksi myös jonnekin alkeiskurssille Mintun kanssa, koska tää missä nyt käyn on kilpailijoiden juttu ja Mintun kanssa me ei voida vielä tehdä sitä mitä vanhempien koirien kanssa treeneissä tehdään...mutta kunhan pyörin mukana ja katselen ja yritän oppia...En oikein usko että tällä kymmenien vuosien kokemuksella mitä mulla on koirista niin tarvitsisin alkeiskoulutusta, pystyn kyllä kotona hyvin opettamaan kaiken sen mitä tottelevaisuuttaa koira normaalielämässä tarvitsee.....kyllä me myös pätevämpien porukassa Mintun kanssa pärjätään, meillä on mallina hyviä kouluttajia ja mukava porukka.
Ja myös kaikki koirat tulevat hyvin toimeen keskenään. Enhän mä minnekään palkintopallille tähtää...haluan vaan koittaa miten pitkälle Mintun voi kouluttaa ilman että siitä tulee mimkäänmoista stressiä kummallekaan.
