On tässä ollut pikkasen kiirusta enkä ole oikein ehtinyt päivittää blogia.

Kaikki kukkaset ja vihanneksenalut piti saada maahan, kasvihuone piti virittää kuntoon ja istuttaa sinne tomaatin ja kurkuntaimet....ja merilevä & kanankakka rakeista tuli kyllä melkoiset pas..siis kakkelin hajut.

Minttu ja Siru laidunsivat pihassa jossa oli pikkasenkin sulamattomia kanankakkarakeita joten en tiedä söikö ne kaikki vai jäikö kukkasillekin sentään vähän...

Minttu on toistaiseksi pysynyt pois kukkapenkeistä kun laitoin penkit niin että niissä on pensaat sekä kukat ja multa kukkapenkeistä on laitettu juurimaton alle ja sen päälle kivien sekamelska. Kiviä pitäis vielä käydä hakemassa jostain, omat kivet alkoivat loppumaan vaikka meillä oli varsinainen kiviröykkiö tuolla kompostin takana, muistuttamasta siitä ajasta kun talon alla piti olla painopenkka puoli vuotta ennen rakentamisen alkamista.

Minttu on edelleen kaivellut paria muuta kukkapenkkiä jotka on vielä laittamatta ....Mutta olkoot, en mä enää jaksa. Minttu kun on ollut kovasti innolla mukana pihatalkoissa ja tehnyt kyllä (HUOKAUS) taatusti oman osansa pihankoristelusta.....

Siru vähän järkevämpänä ja vanhempana on päättänyt ottaa levon kannalta ja vedellyt päikkäreitä terasssin sohvalla.

Nykyään kamerakin tuppaa unohtumaan kotiin lenkille lähtiessä kun kone on niin täynnä kuvia, että tänne ei juurikaaan enää uusia mahdu - joten olen sitten viimeisillä voiman rippeilläni yrittänyt laittaa epätoivoisesti kuvia CD.lle. Nyt noita kuvia täynnä olevia CD-levyjä näyttää olevan 148 kappaletta!!!!!!   Ja kone huutaa edelleen apua kun on niin täynnä......Mussa on se paha vika että mun on saatava kuvat CD.lle oikeassa järjestyksessä ja suoristettuina sekä rajattuina ja merkattuina mitä missäkin kansiossa ja CD.ssä on. Siihenhän menee aikaa ihan tajuttomasti...mussa on varmaan joku ihme vika kun en vaan lykkää kaikkee CD.lle ja anna olla siellä. Hemmetin kuusen välikäkö sen on missä mikäkin kuva on.

 

Siru ja Minttu on käynyt nyt enemmän tuolla rannan puolella lenkillä ja nyt on tullut hassu ongelma eteen...tai siis ei kai se varsinaisesti mikään ongelma ole...siis meidän pieni punainen paholainen ei suostu uimaan vaan siitä on tullut sukeltaja...Sehän on sukellellut koko ikänsä, jo 8 viikkoisena eka mulahdus ja sen jälkeen koko viime kesä sukelluksia ja järveen mulahduksia vaikka kuinka paljon ihan jäiden tuloon saakka. Uiminen sensijaan on sen mielestä TYLSÄÄ.

No nyt kun heittelen Sirulle keppiä veteen ja kun Siru innolla hakee kepin niin Minttu lörppäkorva perkules kyttää rannalla ja yrittää varastaa Sirun kepin heti kun Siru on rannan tuntumasssa. Se katsoo tarkkaan juuri sen tilanteen kun Siru nousee rantaa syvästä vedestä eikä pysty sen takia puolustautumaan ja niin tää yks rättikorva nappaa Sirulta kepin.

Joten olen käyttänyt turhien kieltojen sijaan tollukaisen persuksiin suuntautuvaa pientä tönäisyliikettä ja niin punainen otus mulahtaa pää edellä metrin syvyiseen veteen uppeluksiin kun sammakko. Siitäkös tää elikko vaan innostuu ja nousee pärskien ylös pudistelee tarkkaan turkkinsa ja alkaa kyttäämään uuutta Sirun tuomaa keppiä.

Tappelu on melkoinen jos Minttu yrittää napata kepin väärässä kohdassa ja Siru pystyykin puolustautumaan. Mutta KOSKAAN ne ei tappele tosissaan, pikkasen karvatolloja saattaa lennellä, mutta ikinä kumpikaan ei ole purrut toista.

Nykyään Minttu yleensä mulahtaa järveen jo ilman persuksista auttamista....se on ilmeisesti todennut että parempi mennä ennenkuin työnnetään...onko Minttu ainoa Tolleri joka ei suostu uimaan vaan on siirtynyt enemmän pellehyppyjen sarjaan......koska yhtäkään uimavetoa se ei vedä vaan nousee pärskien pinnalle ja samantien rannalle...mutta kivaa on..(SUURI HUOKAUS)...

No pääasiahan on että koirilla on hauskaa, en mä välitä vaikka Minttu ei uisi koskaan, se ei kuitenkaan pelkää vettä, vaan on nyt vaan päättänyt pysyä pellehyppelyiden parissa vielä ilmeisesti tämänkin kesän.

Sitten meillä kävi taas Viski-kaveri joka olikin saanut "pikkusiskon" Tuuma nimisen pikkuisen elohiiren joka oli kyllä aikalailla tyypillinen bortsu  Ihan mahdoton vauhti päällä rannalla - ja 14 viikkoinen pieni sisupussi hyppi veteen siinä kun Sirukin...joo Tuumaa ei pahemmin vesi pelottanut ja vauhti oli niin kova että saatiin eräältä mummelilta kunnon haukkkumiset kun kuulemma koirien ääni häiritsee...hmm...no joo....kyllähän ne vähän haukkuivat....myönnettäköön...

Mutta mitäs pienistä, maailmaan mahtuu ääntä ja pikku motkotukset kuuluu tähän kaupunkielämään. No sitten me oltiin tietty itsekin aivan märkiä ja mä olin helvattu soikoot seissyt keltiäispesässä joita ranta on täynnä. Hemmetti mutta alkoi yhtäkkiä polttelemaan ja keltiäisiä kipitti pitkin kinttuja - Riitta joka on Viskin ja Tuuman emäntä kertoi että ei hänellä vaan yhtään kirvele...vähän ajan kulutta hän aloitti aika ihmeellisen inkkaritanssin kun keltiäiset juoksivat pitkin farkkujen sisäosaa ja hiukka jo pelkäsin että hän alkaa strippaamaan kesken koiralenkin kun farkkujen alla oli miljoona keltiäsitä....HEH...joten en ollut ainoa jota mokomat pikku ryömiäiset polttelivat.

              

Kun päästiin kotiin niin ensin alkoi Tuuma pureskelemaan jalkojaan ja sen jälkeen Minttu...joten osansa keltiäisistä nekin saivat.Aika vekkuli tää Tuuma kyllä oli ja nyt kun Anne on alkanut puhumaan että aikoo ottaa vielä yhden Borstsunpennun niin mä odotan innoissani että saan hoitaa sitä pari viikkoa ennekuin Anne loma alkaa.

Pennut ovat nyt neliviikkoisia ja kohta Anne päättää ottaako pentueesta pikkuisen narttupennun. Sovittu on että JOS pentu vaikuttaa lupaavalta niin Anne ostaa sen - joten pieni Tukholman lähellä asustava pentu on varattu Annelle ensisijaisesti.

Pentu innostaa kyllä Minttua ihan hirveästi, se näytti pitävän kovasti Tuumasta vaikka Tuuma olikin ensimmäinen pentu johon Minttu tutustui. Muut koirat on aina olleet Minttua vanhempia.

Hiukan pelkäsin että miten Manun kanssa älyttömän ronskiin leikkiin tottunut iso tolleri pystyy leikkimään hennon pienen pennun kanssa satuttamatta sitä, mutta kyllä näköjään Minttu ymmärsi että kyseessä on pentu.

Eilen sitten otin itseäni niskasta kiinni ja pääti yrittää RATSASTUSTA...JEEEEE..mä olen aina hiukka pelännyt tai oikeastaan kunnioittanut isoja komeita heposia.

Kun Anne aikanaan ratsasti niin sen hoitoheppa yritti aina murhata mut potkaisemalla tai puremalla persauksiin....siitä tää mun lievä heppakammoni johtui....Mutta nyt mä kävin kokeilemassa sellaista kun terapiaratsatsusta.

Koska en ole ikunani ollut hevosen selässä niin ilman satulaa ratsataminen kuulosti aika hurjalta ajatukselta. Hevosella oli vain hihna ympäri ja siinä metallinen otin josta pidettiin kiinni...

Mä katselin ensin niitä jotka oli ratsastaneet vuosikausia terapiaratsastusta ja hommelei näytti tosi mielenkiintoiselta. Hevosen selkään mennään telineeltä koska hevosella ei ole satulaa eikä siis myöskään jalustimia.

Kun konimus kaakkimus (siis tosi upea heppa) lähti liikkeelle niin musta tuntu ekana kun olisin ollut keikkuvan laivan kannella myrskyssä. Heposen etu ja takapää liikkuu näköjään eri tahdissa..Aika äkkiä siihen tottui ja terapiaratsastuksessahan hevonen menee ja ihminen menee hevosen liikkeen mukaan.

Tavallaan ei ollenkaan ratsasteta, sopeudutaan vaan hevosen tahtiin...ihan älyttömän hieno kokemus. Pystyin olemaan selässä  kiinni pitämättä vaikka heppa liikkui ja kun hevosen lämpö siirtyy ihmiseen kun ei ole satulaa välissä, niin jo siitä tulee terapeuttinen tunne.

No täytyy tietty myöntää että hevosta talutettiin, en sentään itse ohjannut. Jos jatkaisin tätä juttua niin opettelisin tietenkin myös ohjaamisen ym. jutut. Koska en ole vammainen vaan tällänen hiukka niskavaivainen vaan, niin pystyisin kyllä ratsatamaan terapiaratsastusta ilman että joku taluttaa hevosta.

Selkä oli ekalla kierroksella hiukan kipeän ja väsyneen tuntuinen mutta kun opin olemaan jännittämättä hevosen selässä niin selkäkin rentoutui. No tää perspuoli tuntui hiukan aralta vielä aamullakin, mutta reidet ja jalat ei olleet edes jäykät.

Niin sitten se vaikein juttu - Hepolaisen selästä pois tuleminen on lähes taiteenlaji sinänsä..koska ei ole jalustinta mihin tukea itseään, niin selästä tullaan pois kuten inkkarit aikoinaan...mun inkkaritaitoni on ehkä hiukka ruosteessa kun menin mahalleni hepan selkään ja heitin reippaasti toisen jalkani hepan peräpään yli...(joka muuten on ihan älyttömän korkeä verrattuna selkään) niin reiteen iski kaamea suonenveto ja mun piti kiireesti kiskasta itteni takas selkään...

Mun kun piti silleen hienosti ja tyylikkäästi inkkarien tapaan hypähtää kevyesti hepan selästä maneesille...hmm..lopulta mut piti auttaa pois sen pahuksen kauramoottorin kyydistä kun en tahtonut saada koipeani millään nostettua sen takapään ylitse. Joten EHKÄ mun pitäis panostaa vähän enemmän tuohon notkeuspuoleen....

Suuret kiitokset Riitalle joka vei mut kokeileen uutta juttua..

JOS paikka ei olis lähes 100 kilsan päässä niin olisin tilannut tunnit heti samantien. Mutta ongelmana on että terapiaratsastuksenhan tarkoitus on nimenomaan rentouttaa kipeitä lihaksia ja auttaa kroppaa pitämään oikea asento ym. ja missään tapauksessa ei sais ratsatuksen jälkeen ajaa 100 kilsaa kotiin.

Koko ratsatuksen teho katoaa jos ajaa tuollasen matkan ja tulos on plus miinus nolla.

Joten nyt katselen olisko Tampereen lähettyvillä paikkaa missä voisin aloittaa kokeilemaan tuota hienoa lajia. Ja heposet on muuten aivan ihania elikoita...isoja mutta kilttejä ja rauhallisia...siis nuo terapiahepat. Ehkä en olis vielä ihan valmis hyppäämään pahansisuisen ja hiukka villin pehmoturvan selkään..Mutta mistä sen koskaan tietää jos vaikka innostuisin ratsastamaan ihan oikeastikin....Elämä kun on ihmeitä täynnä